Nimeni on Lindsay Palak, ja olen juuri muuttanut kaupunkiin nimeltä Windenburg. En ole käynyt täällä montaa kertaa ennen kuin muutin tänne. Minulla on rahaa sen verran, että voin elättää itseni, mutta vanhempani eivät antaneet minulle kovinkaan paljon käteistä. Onneksi sain ottaa mukaan kaikki vaatteeni ja tärkeimmät tavarani, mikä tosin on itsestäänselvyys. Äitini ja isäni jäivät Newcrestiin, minne on matkaa reilut 100 kilometriä täältä Windenburgista.
Muutin Windenburgin saaristoalueelle. Se näyttää niin mystiseltä ja kauniilta samaan aikaan.
Jotakin täytyy syödä, että pysyy hengissä, vai mitä?
Mietin kaikkea mahdollista, mitä voisi tapahtua täällä Windenburgissa. Kenties löydän mukavia ihmisiä, hyvän työn, ja paljon muutakin.
"Sain idean!" sanon mielessäni.
Tarkistan lähimmän Windenburgin kahvilan sijainnin ja suuntaan heti sinne.
Saavun kahvilaan. Kahvila vaikuttaa ihan kivalta tapaamispaikalta näin ensi silmäyksellä.
Odottaessani tilaamaani kahvia huomaan rotevan miehen vieressäni. Mietin, kuka hän mahtaa olla ja asuukohan hän myös Windenburgissa.
"Moro, kukas sä oot? Et varmaan ole täältä päin?" mies kysyy minulta.
Olen ajatuksissani, ja katselen kahvilan ikkunasta näkyvää kaunista aukiota. Kuulen kyllä, mitä mies sanoo, mutta en vain keskity miehen puheeseen tietoisesti.
"Ei sitten", mies tokaisee ja nousee ylös penkistä.
"Hei odota! Minä olen Lindsay Palak, ja olen vasta muuttanut tänne Windenburgiin. Kuka sinä olet?"
"O-olen Marcus Flex. Yllätyin siitä, miten et ensin reagoinut mitenkään minun kysymykseeni", Marcukseksi esittäytynyt mies sanoo minulle kun istumme takaisin penkkien päälle.
"No, mä olen vähän sellainen ujo tyyppi. Täällä kahvilassa on kyllä aikamoinen vilinä, vai mitä?" sanon nauraen.
"Niinpä", Marcus sanoo. "Oletko sä muuten tietoinen siitä, että täällä Windenburgissa on useita kerhoja, joihin sä voisit liittyä? En tiedä, mistä sä oikein olet kiinnostunut, mutta uskon että löytäisit mieleisesi."
"Kuulostaa kiinnostavalta, mutta ei minun tee mieli liittyä mihinkään kerhoon juuri nyt, olisi monta muuta asiaa etusijalla", sanon kohteliaasti.
"Kiitos sinulle, Marcus Flex, oli hauska tavata. Toivottavasti näemme taas pian. Saanko halata?" kysyn varovasti.
"Eipä mitään. Totta kai, Lindsay", Marcus vastaa. Annamme toisillemme hellän halauksen.
Kahden viikon kuluttua tapaamme Windenburgin muinaisraunioilla. On myöhäinen yö.
"Olemmeko me nyt virallisesti yhdessä?" Marcus kysyy.
"Näyttäisi siltä", sanon ja nauran hänen kanssaan.
Kolmen kuukauden kuluttua...
Ah, rakkaus. Voi sitä tunnetta, kaksi nuorta pöhköä on toisiinsa koukussa. Minä ja elämäni mies vannoimme vihkivaloja tulevaa avioliittoamme ajatellen.
"Rakastan sinua, Lindsay Palak", Marcus Flex sanoo.
"Niin minäkin sinua, Marcus Flex...tai, Marcus Palak", minä vastaan.
Suutelemme romanttisesti.
Minulla ja Marcuksella sekä lapsillamme on kelpo talo, jossa voimme elää tyytyväisinä. Aivan, kuulit oikein, meillä on myös
lapsia...
Melanie on niin ihana tytär. Rakastan häntä todella paljon. Onneksi saimme tytön pojan lisäksi.
"Sä olet isin kullanmuru", Marcus sanoo tytölleen.
"Kiitos, isi", Melanie vastaa.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" Marcus kysyy.
"On, olen innoissani siitä että nyt on viikonloppu", Melanie sanoo iloisena.
Tässä hän on: poikamme Zayn Palak. Zayn on perinyt isänsä tumman ihon ja äitinsä vihreät silmät ja tummanruskean tukan.
Sain selville vessassa ollessani, että olen jälleen raskaana. Odotan siis kolmatta lasta. Kohta perheemme olisi vieläkin suurempi.
"Marcus, arvaa mitä? Mä olen jälleen raskaana! Eikö olekin mahtavaa?" kerron hänelle innoissani.
"Onhan se, mutta...mutta... taas tulee tilapula meille! Miten kaikki saadaan järjestymään?" Marcus vastaa epävarmasti.
"Hei kuule rakas, kyllä me varmasti saadaan kaikki asiat kuntoon. Minä lupaan sen!" lohdutan puolisoani.
"Aloitetaan tuon lastenhuoneen uudelleenjärjestys heti paikalla", Marcus sanoo jo toiveikkaana.
"Joo!"
Marcus tykkää laittaa ruokaa minulle ja lapsille silloin tällöin. Tällä kertaa hän valmistaa tomaatti-paprika-kurkku-kaalisalaattia. Salaatit ovat oikein terveellistä, eikä aina tarvitse mussuttaa rasvaisia herkkuja.
Kuten kerroin, äitini ja isäni asuvat Newcrestissä. He asuvat maalaishenkisessä talossa. Se on erittäin tilava, mutta rakastan sen mökkitunnelmaa.
Koputan oveen. Äiti avaa oven meille.
"Tervetuloa matalaan majaan, lapsikullat!" äiti sanoo nauraen, kun näkee lapsenlapsensa.
"Onpa ihanaa nähdä teitä pitkästä aikaa!" sanon äidille.
"Siitä on monta kuukautta", äiti toteaa.
Katselen ympärilleni. Äidin ja isän talo on täynnä tavaraa. He ovat keränneet vuosien aikana mahtavan määrän esineitä ja huonekaluja asuntoonsa.
"Miten olette pärjänneet siellä Windenburgissa, Lindsay?" isä kysyy.
"Ihan hyvin, me tehdään lastenhuoneeseen remonttia nyt kun kolmas lapsi on tulossa", vastaan kohteliaasti.
Perhe merkitsee minulle ja Marcukselle todella paljon. Äiti ja isä ovat auttaneet minua elämässäni niin paljon kuin mahdollista. En tiedä, miten edes olisin päässyt näinkin pitkälle ilman heitä.
"Olet todella kaunis, rakas tyttöni", äiti sanoo ja halaa minua.
"Kiitos äiti, niin olet sinäkin", minä sanon tasavertaisesti.
"Ei, en minä ole enää kaunis, olen jo vanha hapannaama", äiti sanoo ja nauraa.
"Äiti! Nyt sinä lakkaat puhumasta tuollaisia! Sinä olet kaunis ikuisesti ja sillä selvä", sanon päättäväisesti.
"Voi rakas Lindsay, olin kyllä kaunis, paljon nuorempana. Voit kutsua minua kyllä tyylikkääksi nykyään, mutta kauneus on katoavaista iän myötä", äiti selittää mitä hän tarkoitti mielipiteellään kauneuden pysyvyydestä.
Paistan kermaperunoita ja kalapuikkoja koko poppoolle vanhempieni keittiössä, samalla kun muut tekevät mitä sattuvatkin tekemään. Äiti on kuulemma jo leiponut isot määrät pikkuleipiä ja pullia, joita me voimme sitten syödä kahvin ja teen kera.
"Lapset, tulkaa syömään!" huudan keittiöstä.
"Selvä, äiti", he huutavat minulle eteisestä.
Ruokailun jälkeen menen torkkumaan hetkeksi vierashuoneeseen. Olen erittäin väsynyt äitien velvollisuuksiin, mutta tiedän, että ei ole helppoa olla useamman lapsen äiti – etenkään, jos lisää on tulossa.
Vaikka vanhempani ovat jo vanhoja ihmisiä, on heillä silti vielä intohimoa heidän pitkän parisuhteensa ylläpitoa varten. Olen ylpeä heistä, he merkitsevät minulle niin paljon.
Vaikka Marcus onkin hyvin perhekeskeinen mies, on hän myös erittäin viihteenhakuinen henkilö. Siksi hän käy joskus Windenburgin yökerhoissa tanssimassa pienetkin stressinhäivähdykset pois, joskus jopa minun kanssani.
Raskauteni etenee hyvää tahtia, ja elän edelleen normaalisti; laitan ruokaa..
...teen töitä...
...ja saatan olla tekemisissä vanhempieni kanssa jopa työelämässä. Minun piti näet tarkistaa, ettei heidän talonsa ole liian altis murtovarkaille.
Lopulta, se päivä koittaa. Astelen vatsa pullottaen kohti sairaalan ovia.
Vauva on poika. Olemme jo päättäneet pojan isän kanssa nimen hänelle. Hän on Louis Palak.
"Sinä olet täydellinen, oma poikani Louis", sanon onnesta pakahtuneena.
"Meillä tulee olemaan monta mahtavaa hetkeä yhdessä, minä lupaan sen", ajattelen mielessäni. Niin pitkään kuin elän...
Marcus-isä otti syliinsä Louisin, kun saavuimme kotiin. Voi sitä isyyden onnea. Toivottavasti me voimme vihdoin asettua aloillemme koko loppuelämäksi, ja unohtaa turhat järjestelyt...
